Gallery

Nukun hiljaa kirkkomaassa

DSC_6426

Буду тихо на погосте
Под доской дубовой спать,
Будешь, милый, к маме в гости
В воскресенье прибегать –
Через речку и по горке,
Так что взрослым не догнать,
Издалека, мальчик зоркий,
Будешь крест мой узнавать.

Nukun hiljaa kirkkomaassa
tammilaudan alla
Kun sinä juokset sunnuntaina
äidin luokse poikani.
Joen poikki, vuoren yli
kiidät nopsin jaloin,
lapsen silmin näet kaukaa missä äidin risti seisoo.

DSC_6433

Знаю, милый, можешь мало
Обо мне припоминать:
Не бранила, не ласкала,
Не водила причащать.

Muistoja vain kourallisen jätin armas sinulle:
en piiskannut, en hyväillyt
en vienyt ehtoolliselle.

DSC_6453


Kuvat Aleksanteri Nevskin luostarista (Свято-Троицкая Александро-Невская лавра).

Runo (Буду тихо на погосте/Nukun hiljaa kirkkomaassa) Anna Ahmatova, käännös Marja-Leena Mikkola.

 

Pajusunnuntai

Vaikka uusimman kellonsiirtoepisodin myötä Suomessa ja Pietarissa eletään samassa ajassa, tänä vuonna pääsiäistä vietetään Venäjällä vasta viikkoa myöhemmin: kun lännessä jo tuskastuneena kootaan ensimmäisen pääsiäispäivän seitsemättä kinderyllätystä, idässä vietetään pajusunnuntaita (вербное воскресенье).

Pääsiäisen lähestymisen huomaa selvimmin pajunkissamummoista, jotka valtaavat kaupungin muutamaa päivää ennen pajusunnuntaita.

Jokaiseen kadunkulmaan ilmestyy lukuisia myyntipöytiä, joilla makaa siististi sidottuja oksanippuja. Kymmenen varvun nippu maksaa yleisimmin 50-150 ruplaa (noin 0,8-2,5 euroa), ja ennen kotiin viemistä pajunoksat on tapana siunata kirkossa. Uskonnollisimmille pajunkissat symboloivat piinaviikon eli venäläisittäin “Suuren viikon” alkua, muille ennen kaikkea kevään tuloa.

Vaikka pajusunnuntaina ei virpomispalkkojen perässä juoksentele yhtäkään pikkunoitaa, suomalaisen virpomisperinteen itäistä tapaa muistuttaen lapset toivottavat läheisille onnea ja terveyttä pajunoksat käsissään: «Будь здоров, как верба» – Ole terve kuin paju.

Armoa vai Siperiaan

Äidinkielen tunneilla kerrotaan vuosikymmenestä toiseen tarinaa Venäjän tsaarin armahtamasta miehestä, jonka kohtaloksi koitui kirjurin pilkkuvirhe: tsaarin käsky “Armoa, ei Siperiaan” muuttui kirjurin käsissä muotoon “Armoa ei, Siperiaan” ja miesparka joutui työleirille.

Lausahdukselle on olemassa venäläinen vastine: historioitsijoiden mielipidettä en tiedä, mutta kansan keskuudessa siitä saavat yleisimmin kunnian kunnian joko Pietari I ja hänen kirjurinsa tai Aleksanteri III ja välimerkin paikkaa omakätisesti siirtänyt vaimonsa Maria Fjodorovna.

Venäjäksi tämä  lausepari kuuluu

Помиловать нельзя. Сослать в Сибирь.

Помиловать. Hельзя cослать в Сибирь.

(Sanatarkasti “Armahtaa ei saa. Karkottaa Siperiaan” ja “Armahtaa. Ei saa karkottaa Siperiaan”).

Yleisemmin on kuitenkin käytössä versio, jolla on kuultu opettajien luonnehtivan opiskelijoidensa koesuorituksia:

Казнить, нельзя помиловать.

Казнить нельзя, помиловать.

Eli “Teloittaa ei saa armahtaa”.

Kuvituskuva Pietarhovista

Lauluja vapaudesta

Janne Saarikivi pohtii Hesarin kolumnissaanonko vapautta, rakkautta tai totuutta olemassa, koska ne tarkoittavat eri kielillä aivan eri asioita. Todellisuuden ja havaintojen suhdetta ruotiessaan hän nostaa esiin venäjän kielen kaksi sinistä tarkoittavaa sanaa ja kertoo Neuvostoliiton viimeisten päivien mielenosoituksista, joissa työläiset julistavat kylteissään vastustavansa vapautta – siis epäjärjestystä ja kaaosta, jota venäjän kielen vapautta tarkoittava sana svaboda (свобода) sivumerkitykseltään implikoi.

Jos svaboda haastaa monimerkityksellisyydellään länsimaisen vapauskäsityksen, sen osittainen synonyymi volja (воля) on vieläkin laaja-alaisempi: se tavoittaa patrionismin, vapaan tahdon ja anarkiaa lähentelevän kaikkivaltaisuuden tasot, ihmisen asettamien rajojen puuttumisen ja luonnollisen, muista riippumattoman perustilan. Svaboda annetaan, volja on olemassa aina; kun paikka on vapaa, se on svabodno, mutta Venäjän kansallishymnissä lauletaan mahtavasta voljasta – paitsi kertosäkeessä, jossa isänmaan julistetaan olevan svabodna.

Ja ei, Venäjän federaation hymnissä (Государственный гимн Российской Федерации) ei lauleta Leninistä. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Oi suuren ja mahtavan aikanaan sanoittanut Sergei Mihalkov kirjoitti kappaleeseen uudet sanat – säilyttäen siinä ajatuksen sekä svabodasta että voljasta.

Kun rapu viheltää vuorella ja muita tarinoita

Vastoin kaikkia stereotypioita, venäläiset ovat täsmällisiä – ainakin jos vertaa monikansalliseen ryhmäämme, jonka jäsenet saapuvat tunneille keskimäärin 46 minuuttia myöhässä ja joiden aktiivisimpaan sanavarastoon kuuluvat sanat myöhemmin, huomenna, ensi viikolla ja vielä ennen tenttejä.

Когда рак на горе свистнет”, parahti opettajamme, kun yksi uzbekistanilaisista tytöistä ehdotti kolmatta kertaa suorittavansa ulkoläksyt seuraavalla oppitunnilla. Sanonta kääntyy sanatarkasti “kun rapu viheltää vuorella” – siis kun lehmät lentävät, helvetti jäätyy tai Suomi voittaa jalkapallon maailmanmestaruuden.

Tai kun rekisteröintitoimistoon pääsee jonottamatta ja pietarilaiset lopettavat ahnaiden lintujen ruokkimisen katuterasseilla.

Venäjällä puhutaan venäjää

”Italiassa, Saksassa, Espanjassa, Kiinassa ja monissa muissa paikallisten kielten maissa maanmiehet eivät usein ymmärrä toisiaan. Näin ei ole Venäjällä. Pskovasta Kamtšatkaan puhumme yhtä kieltä. Tämä on meidän kilpailuetumme.”

Näin toteaa Sibirskaya Koronan, suuren venäläisen panimoyrityksen olut-limettijuoman etiketti.

En todella tiedä, mitä julistus tekee kaljapullon kyljessä, mutta ainakin sen väite Venäjän yksikielisyydestä on täysin älytön – vuonna 2010 jonkin muun kuin venäjän ilmoitti äidinkielekseen noin yhdeksän prosenttia venäläisistä. Yhteensä maassa puhutaan yli sataa vähemmistökieltä, joista 35:lla on alueellisen virallisen kielen asema. Esimerkiksi komi on venäjän ohella Komin tasavallan virallinen kieli.

Sinänsä kielellinen yhteneväisyys ei kuitenkaan ole täysin tuulesta temmattu väite, sillä federaation tasolla ainut virallinen kieli on venäjä. Yhtenäisyyttä lisää myös se, että venäjän kieli on vahvasti normitettu ja murteelliset erot pieniä – Pskova sijaitsee lähellä Viron rajaa ja Kamtšatka rajautuu Beringinmereen, mutta kyseisten alueiden asukkaat ymmärtävät toisiaan paremmin kuin murrettaan puhuva pohjoispohjalainen ja savolainen.

Suomalaisen pakkoruotsikeskustelun herättämiä tunteita seuranneena olen ollut yllättynyt, ettei kukaan venäläinen tunnu kiinnittäneen erityistä huomiota Sibirskaya Koronan kielinationationalistiseen mainoskampanjaan saati närkästyneen siitä; täällä poliittinen korrektius on oppositiossa ja ajatusmalli “se loukkaa varmasti kansanryhmää x” on yksikertaisesti outo. Vaikka venäläistä kulttuuria luonnehditaan ennemmin yhteisölliseksi kuin individualistiseksi, toisten puolesta loukkaantuminen ei kuulu kansallisiin ominaisuuksiin.

Jääkäämme odottamaan, uskaltaako jokin suomalainen tuotemerkki kokeilla vastaavaa kampanjaa ja isänmaallishenkisiin kuluttajiin vetoamista – siinä saataisiinkin vähemmistövaltuutetulla töitä vähäksi aikaa, kun TV ja katumainokset julistaisivat kuorossa SUOMESSA PUHUTAAN SUOMEA.