Palasin muutama päivä sitten vuorilta. Vaelsin yksin 180 kilometriä Korsikan halki, kiipesin jyrkänteisiin kiinnitettyihin kettinkeihin tukeutuen vuorten rinteitä ylös ja alas, kannoin lähemmäs 20-kiloista rinkkaani auringonnoususta seuraavalle telttapaikalle louhikoissa, sorarinteillä ja monenkirjavilla kallioilla.
Vaelluksen nimi on GR20 ja sitä sanotaan hankalan maastonsa ja korkeuserojensa vuoksi Euroopan raskaimmaksi vaellusreitiksi.
Se ei silti raastavuudessaan päässyt lähellekään samalle tasolle kuin anatomian suorittaminen lääketieteellisessä yliopistossa Venäjällä.
Se vaellus nimittäin kesti puolitoista vuotta.
Anatomia alkoi heti ensimmäisen vuosikurssin syksynä, kilpaillen lukuajasta muiden tärkeiden (yleinen solubiologia, epäorgaaninen kemia, latina) ja vähemmän tärkeiden (taloustiede, isänmaan historia) kurssien kanssa. Anatomian opiskelun raskaus syntyy paitsi puhtaasti ulkoa opeteltavan materiaalin suuresta määrästä, myös tavasta, jolla suoritusta arvioidaan: joka tunnin alussa satunnaisotannalla valitut onnettomat pääsivät demonstroimaan osaamistaan, ottamaan luun käteensä ja nimeämään sen jokaisen kuopan, kohouman ja painanteen latinaksi ja venäjäksi, kertomaan lihaksen origon, insertion, funktion, hermotuksen ja verisuonituksen, etsimään pöydällä makaavasta ruumiista tai kellarista haeusta elinpreparaatista hermoja ja verisuonia, luettelemaan niiden haaroja ja kuvailemaan niiden kulkua.
Joskus yksi väärä latinankielinen pääte riitti hylättyyn arvosanaan eli dvoikaan, joista jokainen oli uusittava iltaisin järjestettävissä otrabotkissa eli lisäkuulusteluissa.
Jos anatomia ei muutenkaan ollut helppoa, opettajamme – asiantuntevuudessaan kiistämättä laitoksen paras – teki siitä kaikin keinoin henkisesti vielä raskaampaa. Hän moitti meitä jatkuvasti huonoiksi opiskelijoiksi, heitti kolpak-hattunsa kotiin unohtaneet ulos luokasta ja piilotti kerran selkänsä taakse sen nikaman, jonka pyysi pöydällä olevista vaihtoehdoista valitsemaan. Silloin tällöin hän luki arvosanakirjaansa ääneen, valikoiden listalta opiskelijoita, joiden erottamista kehnojen arvosanojen vuoksi aikoi ehdottaa seuraavassa tiedekunnan kokouksessa.
Eräänä lokakuisena maanantaina sain kolmannen peräkkäisen dvoikani – sinänsä ihan aiheesta, en saanut mieleeni yhden värttinäluun nystyrän nimeä – ja opettaja ilmoitti, ettei minulla ole enää mitään asiaa hänen otrabotkiinsa. Lisäksi hän sanoi ottavansa värttinäluun mukaansa seuraavaan kokoukseen ja sanovansa, ettei opiskelijasta, joka ei näin yksinkertaista luuta kykene opettelemaan, voi koskaan tulla lääkäriä ja vaativansa erottamistani ensi tilassa.
Siitä maanantaista alkoi henkinen lukko, joka jatkui anatomian lopputenttiin asti. Luin anatomiaa enemmän kuin varmaan kukaan vuosikurssistani: tankkasin oppikirjaa, tuijotin atlasta ja opetusvideoita, tein muistiinpanoja ja flash cardeja, piirsin kaavakuvia, kehitin muistisääntöjä, vuorasin seinät post it -lapuilla ja istuin illat anatomian laitoksella harjoittelemassa preparaateilla. Osasin asiat, mutta vastasin parhaimmillaankin vain keskinkertaisesti; joka kerta kuultuani nimeni ja noustuani ylös vastaamaan olin varma, että lennän ulos yliopistosta tämän yrityksen jälkeen, joten opettajan tyypilliseksi kommentiksi muodostui ”vastaus epävarma, arvosana erittäin heikko”.
Luulin opettajan olleen tosissaan otrabotkaoikeuteni jäädyttämisestä ja joutumisestani erotettavien listalle, kunnes joku totesi huvittuneesti, ettei hän tietenkään sitä tarkoittanut, kunhan koetti saada opiskelemaan vielä vähän kovemmin. Menin otrabotkaan heti samana iltana, eikä opettaja näyttänyt edes muistavan, mitä oli aiemmin sanonut, vastattuani kysymyksiin piirsi vain kuulakärkikynällä rinkulan aiemman hylätyn arvosanan ympärille.
Yhtä dvoikaa uusinkin sitten puolitoista kuukautta. Menin käsinivelpreparaatti tarjottimella, nöyränä ja valkoinen takki ylös asti napitettuna sekä typerän näköinen kolpak-hattu päässä opettajan luo kaksi kertaa viikossa. Olin opetellut aivan kaiken, vastasin joka kerta hyvin tai erinomaisesti, mutta hän oli päättänyt testata, kauanko jaksan tätä leikkiä: joka ikinen kerta hän lopetti kuulustelun kysymykseen, johon ei ollut olemassa vastausta ja käski mennä jatkamaan aiheen opiskelemista.
Vaikka en ensimmäisenä vuonna uskonut koskaan pääseväni sinne asti, sain käsinivelet aikanaan läpi ja löysin itseni toisen vuosikurssin puolivälissä anatomian lopputentistä.
Pääsin vuorollani koetilaksi muutettuun dissektiosaliin. Poimin nurinpäin pöydälle asetetuista tenttilipukkeista yhden.
Valitsin hyvin.
Tehtävänäni oli kertoa kaikki mitä tiesin erilaisista luutumistyypeistä, vatsalihasten topografisesta anatomiasta, inguinaalikanavasta, nenän anatomiasta ja vagushermosta sekä näyttää koetilaan tuoduista preparaateista kymmenkunta anatomista rakennetta.
Kanavoin hermoiluni kynsinauhojen repimiseen, vastasin kynäänsä naputtelevalle eksaminaattorille ja poistuin tentistä toiseksi paras arvosana suorituskirjassani.
Siihen itsensä voittamisen tunteeseen ei GR20 päässyt lähellekään.
LENINGRADKA 
Huikea kertomus. Tuollaisen opiskelun aikana on joutunut äärirajoille. Pedagosista menetelmistä voi olla varmasti vähintään kahta mieltä, mutta lopputulos (niillä, jotka selviävät tuosta opiskelusta) on se, että opiskeltu asia on hyvin hallussa.
TykkääLiked by 1 henkilö
Jep, kyseinen systeemi varmentaa, että asiat todella tulevat opituiksi – ainakin omalla kohdalla jatkuvat suulliset kuulustelut jäsentävät materiaalin muistiin paremmin kuin yksi kirjallinen tentti. Paineensietokyvystäkään tuskin on lääkärille haittaa.
TykkääTykkää