Via Dolorosa eli anatomian opiskelusta Venäjällä

Palasin muutama päivä sitten vuorilta. Vaelsin yksin 180 kilometriä Korsikan halki, kiipesin jyrkänteisiin kiinnitettyihin kettinkeihin tukeutuen vuorten rinteitä ylös ja alas, kannoin lähemmäs 20-kiloista rinkkaani auringonnoususta seuraavalle telttapaikalle louhikoissa, sorarinteillä ja monenkirjavilla kallioilla.

Vaelluksen nimi on GR20 ja sitä sanotaan hankalan maastonsa ja korkeuserojensa vuoksi Euroopan raskaimmaksi vaellusreitiksi.

Se ei silti raastavuudessaan päässyt lähellekään samalle tasolle kuin anatomian suorittaminen lääketieteellisessä yliopistossa Venäjällä.

Se vaellus nimittäin kesti puolitoista vuotta.

Anatomia alkoi heti ensimmäisen vuosikurssin syksynä, kilpaillen lukuajasta muiden tärkeiden (yleinen solubiologia, epäorgaaninen kemia, latina) ja vähemmän tärkeiden (taloustiede, isänmaan historia) kurssien kanssa. Anatomian opiskelun raskaus syntyy paitsi puhtaasti ulkoa opeteltavan materiaalin suuresta määrästä, myös tavasta, jolla suoritusta arvioidaan: joka tunnin alussa satunnaisotannalla valitut onnettomat pääsivät demonstroimaan osaamistaan, ottamaan luun käteensä ja nimeämään sen jokaisen kuopan, kohouman ja painanteen latinaksi ja venäjäksi, kertomaan lihaksen origon, insertion, funktion, hermotuksen ja verisuonituksen, etsimään pöydällä makaavasta ruumiista tai kellarista haeusta elinpreparaatista hermoja ja verisuonia, luettelemaan niiden haaroja ja kuvailemaan niiden kulkua.

Joskus yksi väärä latinankielinen pääte riitti hylättyyn arvosanaan eli dvoikaan, joista jokainen oli uusittava iltaisin järjestettävissä otrabotkissa eli lisäkuulusteluissa.

Jos anatomia ei muutenkaan ollut helppoa, opettajamme – asiantuntevuudessaan kiistämättä laitoksen paras – teki siitä kaikin keinoin henkisesti vielä raskaampaa. Hän moitti meitä jatkuvasti huonoiksi opiskelijoiksi, heitti kolpak-hattunsa kotiin unohtaneet ulos luokasta ja piilotti kerran selkänsä taakse sen nikaman, jonka pyysi pöydällä olevista vaihtoehdoista valitsemaan. Silloin tällöin hän luki arvosanakirjaansa ääneen, valikoiden listalta opiskelijoita, joiden erottamista kehnojen arvosanojen vuoksi aikoi ehdottaa seuraavassa tiedekunnan kokouksessa.

Eräänä lokakuisena maanantaina sain kolmannen peräkkäisen dvoikani – sinänsä ihan aiheesta, en saanut mieleeni yhden värttinäluun nystyrän nimeä – ja opettaja ilmoitti, ettei minulla ole enää mitään asiaa hänen otrabotkiinsa. Lisäksi hän sanoi ottavansa värttinäluun mukaansa seuraavaan kokoukseen ja sanovansa, ettei opiskelijasta, joka ei näin yksinkertaista luuta kykene opettelemaan, voi koskaan tulla lääkäriä ja vaativansa erottamistani ensi tilassa.

Siitä maanantaista alkoi henkinen lukko, joka jatkui anatomian lopputenttiin asti. Luin anatomiaa enemmän kuin varmaan kukaan vuosikurssistani: tankkasin oppikirjaa, tuijotin atlasta ja opetusvideoita, tein muistiinpanoja ja flash cardeja, piirsin kaavakuvia, kehitin muistisääntöjä, vuorasin seinät post it -lapuilla ja istuin illat anatomian laitoksella harjoittelemassa preparaateilla. Osasin asiat, mutta vastasin parhaimmillaankin vain keskinkertaisesti; joka kerta kuultuani nimeni ja noustuani ylös vastaamaan olin varma, että lennän ulos yliopistosta tämän yrityksen jälkeen, joten opettajan tyypilliseksi kommentiksi muodostui ”vastaus epävarma, arvosana erittäin heikko”.

Luulin opettajan olleen tosissaan otrabotkaoikeuteni jäädyttämisestä ja joutumisestani erotettavien listalle, kunnes joku totesi huvittuneesti, ettei hän tietenkään sitä tarkoittanut, kunhan koetti saada opiskelemaan vielä vähän kovemmin. Menin otrabotkaan heti samana iltana, eikä opettaja näyttänyt edes muistavan, mitä oli aiemmin sanonut, vastattuani kysymyksiin piirsi vain kuulakärkikynällä rinkulan aiemman hylätyn arvosanan ympärille.

Yhtä dvoikaa uusinkin sitten puolitoista kuukautta. Menin käsinivelpreparaatti tarjottimella, nöyränä ja valkoinen takki ylös asti napitettuna sekä typerän näköinen kolpak-hattu päässä opettajan luo kaksi kertaa viikossa. Olin opetellut aivan kaiken, vastasin joka kerta hyvin tai erinomaisesti, mutta hän oli päättänyt testata, kauanko jaksan tätä leikkiä: joka ikinen kerta hän lopetti kuulustelun kysymykseen, johon ei ollut olemassa vastausta ja käski mennä jatkamaan aiheen opiskelemista.

Vaikka en ensimmäisenä vuonna uskonut koskaan pääseväni sinne asti, sain käsinivelet aikanaan läpi ja löysin itseni toisen vuosikurssin puolivälissä anatomian lopputentistä.

Pääsin vuorollani koetilaksi muutettuun dissektiosaliin. Poimin nurinpäin pöydälle asetetuista tenttilipukkeista yhden.

Valitsin hyvin.

Tehtävänäni oli kertoa kaikki mitä tiesin erilaisista luutumistyypeistä, vatsalihasten topografisesta anatomiasta, inguinaalikanavasta, nenän anatomiasta ja vagushermosta sekä näyttää koetilaan tuoduista preparaateista kymmenkunta anatomista rakennetta.

Kanavoin hermoiluni kynsinauhojen repimiseen, vastasin kynäänsä naputtelevalle eksaminaattorille ja poistuin tentistä toiseksi paras arvosana suorituskirjassani.

Siihen itsensä voittamisen tunteeseen ei GR20 päässyt lähellekään.

Galleria

Nukun hiljaa kirkkomaassa

DSC_6426

Буду тихо на погосте
Под доской дубовой спать,
Будешь, милый, к маме в гости
В воскресенье прибегать –
Через речку и по горке,
Так что взрослым не догнать,
Издалека, мальчик зоркий,
Будешь крест мой узнавать.

Nukun hiljaa kirkkomaassa
tammilaudan alla
Kun sinä juokset sunnuntaina
äidin luokse poikani.
Joen poikki, vuoren yli
kiidät nopsin jaloin,
lapsen silmin näet kaukaa missä äidin risti seisoo.

DSC_6433

Знаю, милый, можешь мало
Обо мне припоминать:
Не бранила, не ласкала,
Не водила причащать.

Muistoja vain kourallisen jätin armas sinulle:
en piiskannut, en hyväillyt
en vienyt ehtoolliselle.

DSC_6453


Kuvat Aleksanteri Nevskin luostarista (Свято-Троицкая Александро-Невская лавра).

Runo (Буду тихо на погосте/Nukun hiljaa kirkkomaassa) Anna Ahmatova, käännös Marja-Leena Mikkola.

 

Lisää Kahvia, Больше Кофе!

Seuraa kahvilavinkki.

Pikkuinen hipsterimaineen saanut kahvila Больше Кофе! (Bolshe Kofe!) majailee bunkkerin näköisessä rakennelmassa Gorkovskayan metroaseman ja Nevan puolivälissä. Sen erikoisuuksia ovat tatuointeihin hurahtaneet tarjoilijat, eriparikahvikupit, ylenpalttinen krääsä & kitsch, kaupungin paras 43 ruplan espresso ja alueen lastenvaunukansan tukikohdaksi muodostunut terassi, joka sulkee syksyllä viimeisenä ja aukeaa keväällä ensimmäisenä.

Tarjolla myös muita etiopialaisista kahvipavuista valmistettuja erikoiskahveja ja pietarilaisittain hyvin poikkeuksellisesti jopa suodatinkahvia (77 ruplaa), isoja mukillisia vaahtokarkkikaakaota, makeita ja suolaisia leivonnaisia, erilaisia puuroannoksia sekä hyvänä päivänä keittoja, salaatteja ja panineja.

Больше кофе! (Bolshe Kofe!) Aleksanterinpuistossa (Александровский парк, Aleksandrovskiy park), noin 50 metriä Gorkovskayan metroasemalta etelään Pietari-Paavalin linnoitusta kohti.

Kahvilalla ei ole kunnollisia nettisivuja, mutta on esitelty karttoineen päivineen esimerkiksi mainiossa KudaGo-porttaalissa ja VKontaktessa.

Pajusunnuntai

Vaikka uusimman kellonsiirtoepisodin myötä Suomessa ja Pietarissa eletään samassa ajassa, tänä vuonna pääsiäistä vietetään Venäjällä vasta viikkoa myöhemmin: kun lännessä jo tuskastuneena kootaan ensimmäisen pääsiäispäivän seitsemättä kinderyllätystä, idässä vietetään pajusunnuntaita (вербное воскресенье).

Pääsiäisen lähestymisen huomaa selvimmin pajunkissamummoista, jotka valtaavat kaupungin muutamaa päivää ennen pajusunnuntaita.

Jokaiseen kadunkulmaan ilmestyy lukuisia myyntipöytiä, joilla makaa siististi sidottuja oksanippuja. Kymmenen varvun nippu maksaa yleisimmin 50-150 ruplaa (noin 0,8-2,5 euroa), ja ennen kotiin viemistä pajunoksat on tapana siunata kirkossa. Uskonnollisimmille pajunkissat symboloivat piinaviikon eli venäläisittäin ”Suuren viikon” alkua, muille ennen kaikkea kevään tuloa.

Vaikka pajusunnuntaina ei virpomispalkkojen perässä juoksentele yhtäkään pikkunoitaa, suomalaisen virpomisperinteen itäistä tapaa muistuttaen lapset toivottavat läheisille onnea ja terveyttä pajunoksat käsissään: «Будь здоров, как верба» – Ole terve kuin paju.

Ei aina kesää kohti

Jos Suomessa kellojen siirtämisen järjettömyydestä maristaan joka syksy ja varsinkin joka kevät, Venäjällä kyseisinä ajankohtina jännitetään, siirretäänkö viisareita tällä kertaa ja jos siirretään, mihin suuntaan.

Tsaarin aikana alkanutta kellojen siirtämisen historiaa riittää kronikaksi asti, mutta kesällä 2011 istuva presidentti Medvedev yllättäen päätti, että yhdessätoista aikavyöhykkeessä on kaksi liikaa ja ikuisessa kesäajassa kaikki on paremmin: kellot jätettiin tuosta syksystä alkaen siirtämättä ja pari aikavyöhykettä yhdistettiin, jotta vyöhykkeiden määrä putoaisi presidentin tahdon mukaisesti yhdeksään.

Päätös osoittautui fiaskoksi: Moskovassa aurinko nousi vuoden pimeimpinä päivinä vasta kymmeneltä, pohjoisilla alueilla päätökseen reagoitiin lakkoilemalla ja idässä järjestettiin toistuvia mielenosoituksia, joissa vaadittiin paluuta vanhoihin aikavyöhykkeisiin ja erillisiin kesä- ja talviaikoihin.

Alle vuotta myöhemmin, Putinin palattua pääministerin paikalta takaisin presidentiksi kansan protestiin reagoitiin ja muutaman vuoden odotuksen jälkeen laki kumottiin Duumassa äänin 442-1; Venäjä riemuitsi, Putin sai taaksensa kellonsiirtomyönteisiä kannattajia ja viimein syksyllä 2014 kelloja siirrettiin tunti taaksepäin – ei kuitenkaan aiemman mallin mukaisesti seuraavaan maaliskuuhun asti, vaan lopullisesti, pysyvästä kesäajasta pysyvään talviaikaan.

Seuraavaa päätöstä odotellessa.